Äidin oivalluksia - tarvitseeko minun olla kiukkuinen, kun lapsi kokee kiukkua?

Helppoa vetää itseensä toisen kiukku, on kyseessä lapsi, puoliso tai kuka tahansa.

Tunteet välittyvät yleensä meissä todella helposti toiselta toiselle, vaikka sitä emme niin tarkoittaisikaan. Äsken koin vielä onnea, miksi nyt koen ärsytystä ja kiukkuakin?

Kun ihminen on lähellä toisen energiakenttää eli auraa, vedämme helposti itseemme toisen energiaa halusimme sitä tai emme.

Ihminen on tunteva ja ajatteleva olento ja osaa muuntaa ajatuksiaan ja tunteitaan helpostikin, jos siihen vain on oppinut. Mutta yleensä onnellisuudesta negatiivisuuteen menee itsestään, mutta negatiivisuudesta positiivisuuteen vaaditaan todella lujaa tahtoa ja tietoista päätöstä, että minun ei tarvitse esim. Kokea tätä tunnetta koska tämä on toisen ihmisen tunne.

Mutta kuinka voisi yksinkertaisesti päästää itsensä irti tuosta negatiivisuudesta? Onko sinulle opetettu laskemaan kymmeneen, hengittämään rauhallisesti, juo kylmää vettä, ota raitista ilmaa, mene toiseen huoneeseen.

Kyllä, mutta nämä ovat todella hyviä keinoja, varsinkin kun ne ottaa käyttöön! Monesti me tiedämme nämä asiat ja ne ovat niin yksinkertaisia, liian yksinkertaisia, että emme ota niitä arkeen mukaan! Yllättävää kyllä haemme monimutkaisia ratkaisuja, jotka on lähes mahdoton sulauttaa omaan arkeen.

Mutta miten kun kyseessä on pieni lapsi, joka kokee kiukkua pitkin päivää, heittää leluja, huutaa päin kasvoja minkä pystyy, heittää ruokaa, mikään ei ole hyvin. Siinä on lähes mahdoton pysyä itse rauhallisena varsinkaan jos se kestää koko päivän, päivästä toiseen!

Kukaan ei kestä sitä pidemmän päälle ja on täysin ymmärrettävää, että joskus sortuu kokemaan myös kiukkua ja huutaa myös takaisin.

Mutta meille on opetettu monelle pienenä, että huuto on paha. Ei saa huutaa, älä ole niin kova ääninen, shh ym. Niin se jatkuu myös meistä meidän lapsiin helposti! Mutta onko huuto vaarallista? Onko oikeasti väärin että lapsi huutaa tunteensa pois, onko väärin että lapsi purkaa kiukun pois?

Ja jos siihen yhtyy tai rupeaa hyssyttelemään, niin sehän yltyy. Koska lapsi päästää tunteensa kuitenkin pois.

On siis meidän aikuisen tehtävä (ikävä kyllä?), ottaa vastuu tilanteesta ja näyttää lapselle, että on täysin ymmärrettävää, että lapsi tuntee olonsa nyt kurjaksi, pettyneeksi, yksinäiseksi tms. Ja että lapsi saa kokea tunteensa. Olen vierellä jos hän tarvitsee.

Vaikka se on iso haaste, varsinkin jos omassa lapsuudessa ei ole saanut näyttää tunteitaan vapaasti, niin yhtäkkiä olla esimerkki omalle lapselle ilman hyssyttelyä ja takaisin huutoa.

Mutta tärkeintä on kun tulee tilanne että purat lapselle kiukkusi, turhautumisen tms. Ettet soimaa tilanteesta itseäsi. Vaan Mitä voin oppia tilanteesta ja miten voisin tälläisessa tilanteessa reagoida ensi kerralla?

Kun tilanne on rauhoittunut on hyvä mennä selittämään lapselle tilanne, pyytämään anteeksi (mikä voi oikeasti olla välillä vaikeaa myöntää että nyt minun aikuisena pitää pyytää anteeksi) jotta lapsi oppii tilanteita, joissa anteeksi pyyntö on tärkeää. Voi myös kertoa että purkautuminen ei johtunut hänestä vaan että itse on väsynyt tai huono päivä tai yksinkertaisesti äidin piti saada purkaa tunto pois. Ja olet pahoillasi että hän joutui ottamaan sen vastaan.

Mutta mitä nopeammin lapsi näkee, että vanhempi pysyy rauhallisena, vaikka hän purkaa tunteitaan, niin kiukkutikanteet oikeasti voi vähentyä arjesta, koska lapsen ei tarvitse hakea sitä huomiota itseensä enään kiukun kautta.

Toivon, että tästä oli sinulle jotain uutta oivallusta arkeesi!

Olet rakastava, tunteva ja ennenkaikkea sinä itse! Koe itsesi ❤️

Rakkautta päivääsi

Lempeydellä

Marjo